Kansi
Kannen kuvitus on kaunis, eikä siinä ole hirveästi ylimääräistä. Kannen pastelliset sävyt sopivat hyvin yhteen ja kultaiset koristeet tuovat kauniin lisän siihen. Kansi on samanlainen kuin useimmissa Moyesin kirjoissa. Keskellä on tumma naisen siluetti, takanaan Pariisin punainen ääriviiva.
| Kirjailijat | Julkaisuvuosi | Alkuperäiskieli | Sivumäärä |
|---|---|---|---|
| Jojo Moyes | 2016 | Englanti (Paris for one and other stories) | 288 sivua |
Arvostelu
Olen aiemminkin lukenut Jojo Moyesin tuotantoa ja olen pitänyt lukemastani. Toisin kuin edelliset kirjat, tämä teos koostui useammasta pienemmästä tarinasta. Kirjan nimikko tarina, Pariisi yhdelle, on kirjan pisin kertomus (108 sivua).
Tarinoiden yhdistävä tekijä oli romantiikkaa sekä kaipaus jostakin uudesta ja jännittävämmästä. Tarinat alkoivat päähenkilön ahdingosta, josta päästiin pois, kun henkilö alkoi taas olemaan oma itsensä ja lakkasi kuuntelemasta, mitä muut häneltä odottivat. Tarinat ovat lyhyitä ja helppoa luettavaa vaikka ennen nukkumaan menoa.
Vaikka pidinkin kirjasta se oli silti vain keskinkertainen. Lukeminen oli kivaa, mutta en halunnut ahmia kirjaa niin kuin joidenkin parempien teosten kohdalla. Lempitarinani kirjasta oli Kuherruskuukausi Pariisissa, sillä muihin tarinoihin nähden siinä oli eniten draamaa. Lopetus ei ehkä ollut omaan mieleeni, mutta parempi kuin esimerkiksi kirjan tarinnassa Ryöstö. Valitettavasti joudun toteamaan, että kirjan ”huonoin” kertomus oli Margot. Tarinassa ei sinänsä ollut vikaa ja se oli paremmin kirjotettu kuin osa muista, mutta unohdin sen heti lukemisen jälkeen. Tuntuu pahalta sanoa näin, sillä kun luin sen uudelleen, se oli todella viihdyttävä. Kirja kannattaa lukea, jos haluaa lukemista, joka vie ajatukset muualle, mutta ei tarvitse oikeasti ajatella. Kuitenkin suosittelisin mieluummin Jenny Colganin kirjaa Uusia lukuja ja onnellisia loppuja. Se oli mielestäni iloisempi, juoni kulki paremmin ja muutenkin, Skotlannin maaseutu kuulostaa kiehtovammalta kuin Pariisin ruuhka ja kiire.
”Liv katsoo taulua, totea silmän taidokkaasti kuvatun kirkkauden, poskien punaiset läiskät, naisen asennosta uhkuvan tuskin tukahdutetun raivon ja silti myös eräänlaisen laantumisen. Ja yhtäkkiä Liv ajattelee: Voi luoja. Sehän olen minä.”
Sivu 209